Alavan sairaalakoulun lokakuun pedagogisessa kahvilassa puhuimme koulun henkilökunnan kanssa kiireestä. Miten kiire näkyy työpaikallamme ja miten ehkäisemme kiirettä?
Sairaalakoulun jokainen oppilas tarvitsee voimakasta aikuisen läsnäoloa. Tämä läsnäolon vaade saattaa joskus aiheuttaa henkilökunnassamme kiireen ja riittämättömyyden tunnetta.
Me sairaalakoulussa aloitamme päivämme aina puolen tunnin aamupalaverilla. Kokoonnumme jokaisena päivänä ennen oppilaiden saapumista miettimään kuka tekee mitäkin.
On tärkeää pohtia, kuka on kenenkin oppilaan kanssa, ja mitä turvallisuusasioita on esimerkiksi hyvä ottaa huomioon.
Tämä aamuennakointi on yksi keskeisimpiä asioita, joka poistaa kiirettä ja luo työntäyteiseen arkeemme rentoutta. Kun on hyvin valmistautunut päivään, ei yllättävätkään tilanteet saa porukkaa säntäilemään.
Kiteyttäen voisi sanoa, että ennakoimalla luomme kiireettömyyden positiivisen kehän, ja toisaalta ilman ennakointia työmme olisi yhtä tulipalojen sammuttamista.
Vaikka roolitamme aamutiimissä päivän työtehtävät tarkasti, emme kuitenkaan noudata suunnitelmaa kuin se piru sitä kuuluisaa raamattua.
Henkilökuntamme reagoi aina tilanteen mukaan, ja on koko ajan valmis antamaan panoksensa sinne, missä apua tarvitaan. Jo tieto siitä, että yksin ei tarvitse pärjätä poistaa stressiä ja kiireen tunnetta.
Meillä on koulussa olemassa pitkän aikavälin suunnitelma, mutta toisaalta olemme valmiita siitä joustamaan tilanteen niin vaatiessa.
Vaikka koulutyö on kaiken toimintamme keskiössä, on päiviä jolloin turvallisuusasiat menevät koulutyön edelle. Silloin koulutyö jää taka-alalle, ja keskitymme sosioemotionaalisiin asioihin.
On huomionarvoista, että iso tavoitekuva ei muutu yksittäisten poikkeuspäivien takia, mutta asioiden hetkittäinen priorisointi on se “keyfactor”, mikä luo kiireettömyyttä, purkaa stressikuormaa ja kantaa meidät vaikeiden hetkien yli.
Me olemme aika jämäkkä ja hierarkkinen koulu. Vaikka joustamme hyvin monessa asiassa, toimintamme ei ole kuitenkaan jatkuvaa joustamista. Olemme yhtä aikaa sekä joustavia että joustamattomia.
Jatkuvana kuminauhana toimiminen uuvuttaa työyhteisön kuin työyhteisön.
Aikaa hallitsemme esimerkiksi äärettömän joustamattomasti. Me olemme hyvin tarkkoja siitä, että oppilas käy koulua minuutilleen niiden aikataulujen mukaan, jotka olemme hänelle antaneet.
Aika on kuitenkin lopulta ainut asia, mitä voimme oikeasti hallita.
Kun oppilas noudattaa aikatauluja, olemme sillä hetkellä valmiita juuri häntä varten, eikä meidän tarvitse säntäillä asioiden perässä.
Roolimme koulussa ovat hyvin selkeät. Opettajat pääsääntöisesti opettavat ja istuvat oppilaspalavereissa. Ohjaajat puolestaan hoitavat nuorten mielenmaisemaa tarjoten turvallista keskustelukainaloa kävelyretkillä tai korttipelipöydässä.
Selkeä henkilöstruktuuri tuo turvaa oppilaille, vähentää häiriökäyttäytymistä ja luo kiireettömyyttä.
Selkeä roolitus ei toimi, jos työyhteisössä ei vallitse täydellinen kollektiivinen arvostus kaikkien töitä kohti. Mikään työ ei ole toista arvokkaampi. Kun työyhteisön jäsen kokee, että hän voi vaikuttaa oman työnsä suunnitteluun ja hänen panostaan arvostetaan, nostaa se ammattiylpeyden tunnetta.
Ja kun ihminen on ylpeä siitä mitä tekee, on jälkikin usein sitä kuuluisaa timanttia.
On tärkeää ymmärtää, että vaikka vaadimme työyhteisöltämme paljon ja haluamme kehittää siitä jokaisena päivänä entistä paremman, on pelihuumori meille kaiken kantava voima.
Teemme töitämme urheilutermein sanottuna tosissaan, mutta ei totisesti.
Harva asia on meidän töissä niin kiireellinen hoidettavaksi, ettei se voisi odottaa jotain hauskaa juttua, jonka kollega haluaa kertoa.
En tiedä pidentääkö nauru oikeasti ikää, mutta paremman työntekijän se vuorenvarmasti tekee.
Sairaalaopetuksessa ei ole usein tarjolla pikavoittoja, vaan kyseessä on maratonjuoksu. Sen vuoksi emme vaadikaan itseltämme jatkuvasti 100 prosentin työpainossa, vaan uskomme taitoluistelusta tuttuun termiin:
“Hyvä riittää.”
Kaikissa kouluissa on kiirettä. Hyvällä tiimillä, roolituksella, ennakoinnilla ja huumorilla on kuitenkin helppo taklata kiireen tunnetta.
On tärkeää ymmärtää, että vaikka itsellä olisikin joskus kiirettä, ei sen pidä antaa valua oppilaisiin saakka. Oppilaille pitää aina luoda illuusio kiireettömistä aikuisista, joilla on heille aikaa.
Viimeviikkoisesti oppilaspalautteesta päätellen olemmekin onnisteet siinä sairaalakoulussa kohtuullisen hyvin:
“Näillä erityiskoulun opettajilla on hirmu iso palkka, mutta ne eivät tee mitään.”
Se on sitä parasta palautetta mitä voimme saada, kun kaikesta kiireestä huolimatta, oppilas kokee, ettemme tee mitään.
Ehkäpä teemme sitten jotain oikein.
Kiireetöntä marraskuuta toivoen, Alavan sairaalakoulu.
