Sade nakkelee vesipisaroitaan Alavan sairaalakoulun Laine-yksikön ikkunoihin. Tuuli antaa pisaroille vauhtia, kun ne kopisevat viidennessä kerroksessa sijaitsevan koulumme ikkunoihin. Pilvet roikkuvat alhaalla. Hyvin alhaalla.
Mölymäen keskuskentän valotornit erottuvat harmaita pilviä vasten himmeästi. Toivottavasti sunnuntaina on kirkkaampi keli, kun KuPS kohtaa Valkeakosken Hakan. Tuomiokirkon tornin erotan selvemmin, kuin myös oikealla etuviistossa vellovan Etelä-Kallaveden.
Kuopiohallin katto valuu solkenaan vettä. Mahtavat viikonloppuna hyvinvointimessuille menevät ihmiset kastua. Niiralan monttu saa osansa piiskaavasta sateesta, kun se valmistautuu tämän iltaiseen jääkiekon Liigaotteluun.
Tuntuu, että en oikein näe kunnolla. En ole varma onko ulkona pimeää vai onko tämä sitä kuuluisaa iän tuomaa näköaistin heikentymistä? Ehkä on vain pimeää. Olen kuitenkin 49-vuotias nuori mies, joka on työskennellyt erityisopettajana vasta vajaan neljännesvuosisadan.
Parikymmentä vuotta on Helsingin Sanomien mukaan minulla vielä matkaa eläkeikään. Silloin olen 68-vuotias. Sitten voi olla jo ikänäköäkin. Ei vielä. Nyt on vain pimeää. Näin päätän. Ihanan syksyistä pimeää.
Päätän kävellä luokastani ulos koulumme avariin yhteisiin tiloihin. Astun lasitetulle parvekkeelle ja luon katseen Kuopion yliopistollisen sairaalan yli etelään. Märältä näyttää Neulamäessäkin. Toivottavasti Luolan uusi katto kestää rankkasateen.
Pelataanhan siellä huomenna sekä miesten että naisten lentopallon mestaruussarjaa. Noloa olisi, jos vettä tippuisi lattiaan avajaisotteluissa.
Älypuhelimet ovat tällä hetkellä paljon esillä koulukeskustelussa. Yksimielisiä ollaan varmaankin siitä, että nuoret ovat liikaa ruudulla. Keinot ruutuajan kahlitsemiseksi herättävät kuitenkin keskustelua.
Kuopiossa koulutoimenjohto linjasi, että oppilaiden tulee pitää puhelimet repussa oppituntien ajan. Se on varmasti järkevä ja toimiva konsti, joka on helppoa toteuttaa, ja tuo tunneilla opiskelurauhaa.
Me olemme sairaalakoulussa kyselleet oppilailtamme forms-kyselyllä heidän puhelimenkäyttötapojaan ja – kokemuksiaan. Tarkoituksemme on oppilaskunnan kanssa yhdessä muodostaa käsitys siitä, miten hyödymme puhelimesta ja toisaalta mitä lieveilmiöitä kapistus mukanaan tuo.
Tämän keskustelun pohjalta luomme sitten toimintakulttuurikokeilun, joka alkaa lokakuun alussa ja kestää kaksi kuukautta. Kun kokeilujakso on päättynyt, keräämme oppilaiden kokemuksista jälleen kyselyaineiston, jonka perusteella päätämme uuden suunnan.
Ensimmäisen kartoituskyselyn perusteella näyttää siltä, että monen nuoren koko sosiaalinen elämä tapahtuu puhelimen välityksellä. Ja kun koko sosiaalinen elämä on verkossa, tulee kaupantekijäisinä myös niitä lieveilmiöitä. Yhtä kolmasosaa oppilaistamme on kiusattu puhelimen välityksellä.
Puhelin ei sinällään ole hyvä, eikä huono juttu, mutta puhelimen mukanaan tuoma sisältö saattaa olla nuoren kehittymättömille aivoille vaaraksi. Ahdistavaa materiaalia on puhelimensa kautta nähnyt noin puolet oppilaistamme.
Aikuisen kannalta ajateltuna on sietämätöntä, että emme pääse ohjaamaan nuorta hänen nähdessään ahdistavaa materiaalia tai puuttumaan kiusaamiseen, koska nämä asiat tapahtuvat todellisuudessa, jossa emme ole läsnä.
Jos ajattelemme lasten- ja nuorten kasvattamista, niin lempeä ja hyväksyvä läsnäolo on varmasti yksi tärkeimmistä asioista, mikä tuo turvaa kehittyvien pienten ihmisten arkeen. Sairaalakoulussa me koulun aikuiset olemme nuorten kanssa koko ajan.
Otamme ensimmäiset oppilaamme vastaan klo 8.30 aamulla. Viimeiset saattelemme taksiin klo. 15.00.
Taukoja ei meidän työpäiväämme kuulu ja hyvä niin. Kun viettää nuorten kanssa koko päivän, ihmeitä alkaa tapahtumaan. Läsnäolon voima on turvallisuuden tunteen rakentajana ensiarvoinen asia.
Meidän koulumme aikuiset ovat kuin kalusteita. Aina omilla paikollaan, pehmeä syli ammollaan, ja valmiina auttamaan nuorta maailman myrskyjen keikuttaessa laivaa.
Olemme tänä vuonna Alavan sairaalakoulun Laine-yksikössä keskittyneet voimakkaasti palkittamaan oppilaiden koulupäiviä. Lyhimmät koulupäivät ovat oppilaillamme tunnin mittaisia, osan käydessä jo täyttä päivää.
Palkitus on tuonut tilaa lukujärjestykseen. Se nostaa oppilaan saamaa läsnäoloaikaa merkittävästi, kun koulu ei ole koko ajan pullollaan oppilaita. Meillä on enemmän aikaa kohdata oppilaitamme, mikä lisää turvallisuuden tunnetta, nostaa mielialaa ja auttaa lopulta pääsemään kiinni myös koulutyöhön.
Pystymme palkituksen avulla tarjoamaan laadukasta sairaalaopetusta isolle joukolle oppilaita. Tällä hetkellä Laine-yksikössä käy koulua pitkälle yli kolmekymmentä oppilasta. Heistä kaikki käyvät koulua ja heidän opintonsa etenevät omilla poluillaan kohti päättötodistusta.
Palkituksen toinen tärkeä ulottuvuus on, että haluamme tarjota oppilaille koulupäivän, jonka hän jaksaa operoida positiivisella vyöhykkeellä. Mielestämme on suorastaan typerää vaatia oppilaalta kolmen tunnin koulupäivää, jos tiedämme, että hänen opiskelujänteensä on tunnin mittainen.
Miksi tehdä jotain, jonka tietää jo etukäteen menevän mönkään? Eikö ole järkevämpää antaa oppilaalle mahdollisuus onnistua, saada asiat pyörimään positiivisella vyöhykkeellä ja pidentää päivää, jos oppilaan kunto kehittyy suotuisasti.
Juttelin kerran erään yleisurheiluvalmentajan kanssa juoksemisesta. Hän kertoi minulle, että laadittaessa aloittelevalle keski-ikäiselle miehelle juoksuohjelmaa on tärkeää edetä pienin askelin.
Tyypillisesti hänen laatimassaan ohjelmassa hölkätään kolme kertaa viikossa viisitoista minuuttia kerrallaan. Tällaisella rytmityksellä mennään kuukausi, minkä jälkeen lenkin kestoa venytetään 20 minuuttiin.
Valmentajan mukaan ohjelma toimii pommin varmasti, mutta siinä on yksi ongelma. Suurimmalla osalla hänen valmennettavistaan ei riitä kärsivällisyys ohjelman noudattamiseen.
He malttavat juosta ehkä kaksi 15 minuutin lenkkiä, mutta koska se ei tunnu tarpeeksi raskaalta, vetävät he kolmannen ja neljännen lenkkinsä jo veren maku suussa.
Viidettä lenkkiä ei sitten enää yleensä tule, kun joka paikkaan kolottaa.
Meillä ihmisillä on erikoinen taipumus uskoa, että urheilussa vain kärsimyksen kautta tapahtuu kehitystä. ”No pain, no gain” on tuttu slogan monen kuntosalin seinältä.
Yhtä lailla monesti ajattelemme, että koulutyö ei voi edetä, jos sitä ei tehdä hampaat irvessä, kuusi tuntia päivässä pinnistellen.
Sairaalakoulussa asian näkee toisessa valossa. Koulutyö etenee kyllä vaikka 30 minuutin työmäärällä päivässä, jos oppilaan stressitasoja saadaan purettua, ja hänestä on mukavaa tulla kouluun.
Ihan kuten jääkiekkovalmentaja Juhani Tammisella on tapanaan sanoa:
“Slow and steady gets you ready”
