“Kesäkuu vuonna kasikuus, meidän Sierra oli melkein uus. Faija tankkas, mutsi pakkasi eväitä. Mä istuin jo takapenkillä, hymy korvissa vöihin köytettynä. Dingo lauloi Nahkatakkista tyttöä.”
Koulu on alkanut taas myös täällä Kuopion kattojen yllä, Lainesairaalan viidennessä kerroksessa. Ja kun koulu meillä alkaa, se tarkoittaa myös pölyjen pyyhkimistä soittimien päältä, kitaroiden ja bassojen virittämistä, sekä ensimmäisten sointujen tapailua.
Me olemme elokuun ensimmäisenä viikkoina työstäneet nuorten kanssa kahta laulua. Arttu Wiskarin Mökkitien otimme käsittelyyn ensimmäisenä, nyt on menossa Metallican klassikko Nothing else matters.
Wiskarin Mökkitie lähettää tälläisen pitkän linjan 49-vuotiaan erityisopettajan nostalgiamatkalle omaan lapsuuteen. Silmätkin aina vähän kastuvat pianon takana, kun nuoret biisiä laulavat.
Maailma oli vuonna 1986 hyvin toisenlainen paikka kuin mitä se on vuonna 2024. Me saamme mediasta lukea paljon juttuja, kuinka nuorisolla menee huonosti, eikä Pisa-tuloksissakaan oikein enää pärjätä.
Totta on tuossa varmasti toinen puoli. Nuorisoa ahdistaa enemmän kuin vuonna kasikuus. En ole varma tiedettiinkö vuonna 1986 edes koko ahdistus-sanaa. Ehkä vuonna kasikuus ennemminkin nuorisoa v—tutti.
Sen muistan, että tylsää oli monesti. Todella tylsää. Televisiosta ei tullut hirveästi mitään, ei ollut älypuhelimia , eikä Commodore 64:sen pelitkään aina pyörineet ilman huolellista äänipäiden säätämistä ruuvimeisselillä.
Tylsyyttä helpotti se, että suomalaisessa peruskoulussa vuonna kasikuus työskenteli kansankynttilöitä. Nuorisolle tarjottiin monenlaista kultturellia virikettä. Kansankynttilät pyörittivät taidekerhot, urheiluseurat ja luontokerhot. Ne toivat sisältöä nuorten elämään.
Nykyinen opettaja ei ole kovinkaan paljon erilainen kuin 80-lukulainen siskonsakaan. Luulen, että kansankynttiläaate kukkii edelleen isona opettajiemme rinnassa. Aikaa ei tälle työlle enää vain hirveästi ole. Opettajien aika kuluu iltapäivisin kaikessa muussa kuin kerhojen ja harrastusten pyörittämisessä.
Sairaalakoulussa saamme operoida edelleen kansankynttiläaatteella. Koulupäivämme ovat kulttuurin täyteisiä. Me soitamme, maalaamme, käymme museoissa ja erilaisissa tapahtumissa. Me sivistämme ja kasvatamme. Varsinainen koulutyö seuraa sitten automaattisesti perässä.
Vaikka meidän Laine-yksikössäkin opiskelee tällä hetkellä yli kolmekymmentä nuorta, ei meillä ole koskaan kiire. Me keskitymme koulussamme aina aluksi ryhmäytymiseen, yhteisöllisyyteen ja sosiaalisen turvallisuusvyöhykkeen luomiseen. Oppilaskunta on tässä työssä keskiössä ja oikeastaan koko koulumme toimintaa ohjaava voima. Idearikas oppilaskuntamme suunnittelee viikon tapahtumat, ja me opettajat yritämme pysyä perässä.
Opetuksen ympärillä pyörivässä keskustelussa keskitytään nykyisin tuotos-panosajatteluun. Kouluista yritetään hakea tehoja ulos, että pärjäisimme kansainvälisessä kilpailussa. Ajatus on järkevä ja looginen. Tässä tehoajattelussa unohtuu kuitenkin monesti se, minkä sairaalakoulussa näemme. Tärkeintä on, että koulussa on kivaa ja turvallista. Kun tämä on saavutettu, seuraavat opintomenestyksetkin varmasti perässä.
Kun teemme koulussamme oppilaille kyselyt heidän tavoistaan oppia, kolme pääteemaa nousevat aina esille.
Ne ovat rehellisyys, luottamus ja kannustus. Ne ovat niitä kahdeksankymmentäluvun teemoja perheen yhteisine ruoka-ja kotiintuloaikoineen. Minä huolehdin sinusta, mutta sinunkin pitää osallistua näihin talkoisiin olemalla luottamukseni arvoinen. Ehkä näistä teemoista tulee vähän mieleen myös se Wiskarin Mökkitie.
“Faija anna mun ajaa mökkitie. Lupaan, että saunaan vettä vien. Muistan kivet ja kannot tän soratien”
Ei kai opetustyössäkään muusta ole kysymys. Se on vastavuoroista luottamuksen rakentamista, sekä rehellisyyttä opettajan ja oppilaan kesken.
“Nothing else matters”, kuten Metallica asian ilmaisee.
