Alavan sairaalakoulun Julkulan yksikön muutto uuteen Lainesairaalan lähestyy. Muuttopäivä on 10.5. Toiminta uudessa koulussamme alkaa maanantaina 13.5. Kyseessä on yhteiskunnallisesti erittäin ajankohtainen päänavaus tuen tarpeeseen. Uudessa Lainesairaalassa toimivat integroitu lastensuojeluyksikkö, nuorisopsykiatrian osastot, nuorisopsykiatrian poliklinikka, sekä sairaalakoulu saman katon alla.
Vaikka seinät ovat koulussa uudet, ei sairaalakoulun pedagogiikkaa lähdetä keksimään kokonaan uudestaan. Otamme Julkulasta hyvät käytännöt mukaan ja jalostamme niitä edelleen paremmiksi. Uutena asiana Lainesairaalassa tulee olemaan oppimisvaikeusdiagnostiikan nostaminen kiinteäksi osaksi arkea. Tarkoituksena on testata kaikkien osastolle ja lastensuojeluyksikköön tulevien nuorten oppimisvalmiudet.
Sairaalakoulun arkeen kuuluu kiinteänä osana yhteydenpito oppilaiden omiin kouluihin. Tänä keväänä olemme Julkulan yksikössä lisäksi pitäneet pedagogisia kahviloita Kuopion alueen isoille yläkouluyksiköille. Keskusteluissa on noussut esille selkeitä teemoja, joissa voisimme tehdä asioita toisin koulun vetovoimatekijöitä lisätäksemme.
Paljon on ollut puhetta kouluissa vallitsevasta kohtaamisvajeesta ja koulujen vetovoimatekijöistä. Miten saamme oppilaat tuntemaan koulunsa merkitykselliseksi paikaksi. Kiire vie kohtaamisaikaa opettajilta, kun kaikenlaista kirjaamistyötä on tullut lisää.
Sairaalakouluna olemme esitelleet kahviloissa omia pedagogisia käytänteitämme, joista tärkeimpinä esille ovat nousseet pedagoginen aikakäsityksemme, vuorovaikutusprosessi ja oppilaskuntatoiminta.
Kun oppilas tulee sairaalakouluun, vuorovaikutusprosessi alkaa, ja aika pysähtyy. Emme aseta koskaan mitään ajallista takarajaa, milloin alamme tekemään varsinaista koulutyötä. Kaiken keskiössä on nuoren aito kohtaaminen, ja hänen positiivinen vahvistaminen. Kun saamme turvallisuusvyöhykkeen rakennettua, alamme pikkuhiljaa sitten tekemään myös koulutyötä.
Turvallisuusvyöhykkeen rakentaminen saattaa kestää monesti todella pitkään. Vältämme kuitenkin tuskastumasta ajan kanssa. Olemme kokeneet, että kun turvallisuusvyöhyke saadaan rakennettua, alkaa koulutyö sujumaan monesti vauhdilla.
Toisaalta olemme huomanneet senkin, että jos turvallisuusvyöhykkeen rakentamisen jättää puolitiehen, emme oikein koskaan pääse aitoon vuorovaikutukseen oppilaan kanssa, ja oppilas ei kiinnity kouluun. Silloin on hankalaa keskittyä myöskään koulutyöhön, ja käyttäytymisellä oireilemisellekin on enemmän tilaa.
Isoissa kouluissa ei tietenkään ole samalla lailla aikaa, eikä resurssia sairaalakoulumaisen turvallisuusvyöhykkeen rakentamiseen. Pedagogisilla keinoilla voidaan kuitenkin saada ihmeitä aikaan myös aineenopettajajärjestelmässä.
Olemmekin miettineet keväisissä pedagogisissa kahviloissa, että pitäisikö yläkouluissa järjestää omia pedagogisia kahviloita, joissa laaja-alaiset erityisopettajat jakaisivat erityispedagogista tietoa kollegoilleen. Koulujen erityisopettajilta löytyy paljon tietoa, miten esimerkiksi struktuuria ja ennakoitavuutta voidaan lisätä oppitunneille.
Pienillä asioilla saadaan paljon aikaan. Jos opettaja avaa persoonansa oppilaille, on oppimisprosessi jo lähtökohtaisesti paljon hedelmällisempi. Koko elämäänsä ei tarvitse oppilaille avata, mutta kun tunnin aloittaa esimerkiksi joka kerta sanomalla,
“Hyvää huomenta. Minä olen Pekka ja olen teidän ruotsin opettajanne. Minulla on hyvä fiilis. Kerkesin jo aamulla käymään salilla, ja nyt minulla on oikea opettamisen himo. Mitenkäs teillä pyyhkii”, luo se jo itsessään positiivista todellisuutta oppimisympäristöön.
Olemme sairaalakoulussa huomanneet, että yksi tärkeimmistä osallisuutta kouluun tuovista tekijöistä on oppilaskunta. Meillä on Julkulassa kerran viikossa kokoontuva erittäin ketterä oppilaskunta, joka järjestää jokaiselle viikolle jonkun teemapäivän tai retken. Voimme aidosti sanoa, että meidän koulumme on oppilaidensa näköinen. Perusperiaatteenamme on, että kun oppilaskuntamme ehdottaa jotain, me sen toteutamme. Oli idea sitten kuinka hurja tahansa. Elämässä saa aina enemmän, kun sanoo kyllä ja menee rohkeasti kohti uutta ja pelottavaa.
Oppilaskunnan merkityksellisyyden huomaa sairaalakoulussa, jossa koko koulun koko on noin parikymmentä opiskelijaa kerrallansa. On aivan eri asia organisoida oppilaskunnan toimintaa 700 oppilaan koulussa. Perusperiaatetta ei kuitenkaan kannata unohtaa. Kun koulusta saadaan oppilaidensa näköinen, vähenevät käytösongelmat ja koulupoissaolot merkittävästi.
Olisiko isoissa yläkouluissa jopa järkevää, että jokaisella luokka-asteella olisi oma oppilaskuntansa, omine hallituksineen. Näin yhä useampi oppilas pääsisi vaikuttamaan koulun arkeen. On kiistaton fakta, että isojen koulujen rakentaminen on taloudellisesti kannattavaa. Pitäisikö koulujen sisälle rakentaa kuitenkin tiiviimpiä luokkatasokokonaisuuksia? Olisiko ryhmäytyminen ja osallisuuden kokemusten tuottaminen tuolloin helpompaa?
Pedagogiset kahvilamme olivat kevätkaudella oikea menestys. Paikalla oli niin koulujen rehtoreita, oppilashuollon jäseniä, opinto-ohjaajia, terveydenhoitajia, kuin psykologejakin. Oli mahtavaa huomata, miten tosissaan koulut ovat tarttuneet kouluissa vallitsevien ongelmien haltuun saamiseksi. Paljon on meillä vielä kuitenkin työtä jäljellä, että pysymme nuorison kyydissä mukana. Sairaalakoulun vetämät pedagogiset kahvilat ovat yksi alusta ongelmien tunnistamiselle ja interventioiden suunnittelemiselle.
Ensi syksynä jatkamme pedagogisia kahviloita sitten uudessa uljaassa Lainesairaalassa.
Mahtavaa vappua!
