Terveisiä Mualiman navalta
Niin se käynnistyi arki myös täällä Mualiman navalla, Kuopiossa. Me savolaiset kun olemme tällaista vaatimatonta ihmissorttia, niin haluamme kutsua ihanan kotikaupunkimme sydäntä, toria Mualiman navaksi. Emme itseämme nostaaksemme, vaan ennemminkin vastuumme tuntien. Kun operoi Mualiman navalta käsin, on tunnettava vastuunsa ja ojennettava kätensä myös navan laitamille. Myös sinne, missä Puijon torni ei näy. Siitä tässä uudessa kuukausittain ilmestyvässä blogissammekin on kysymys. Haluamme vähän avata sairaalakoulumme maailmaa ja nostaa esille opetuksen järjestämisen kannalta kiinnostavia teemoja. On hyvä kumminkin muistaa, että kun Mualiman navalta kirjoitellaan, niin vastuu jää lukijalle.
Alavan sairaalakoulu on yksi Suomen suurimmista sairaalakouluista. Koulumme jakautuu Niuvan, Julkulan, Puijon, Alavan ja Puistokoulun yksiköihin. Näistä neljä ensimmäistä sijaitsevat Kuopion yliopistollisen sairaalan eri toimipisteiden yhteydessä, ja Puistokoulu nimensä mukaisesti Puistokadun varrella vain kivenheiton päässä Mualiman navalta. Niuvan, Julkulan ja Alavan yksiköt toimivat psykiatristen osastojen yhteydessä, kun Puijon yksikkö keskittyy auttamaan somaattisten sairauksien kanssa kamppailevien lasten koulunkäynnissä. Puistokoulu tarjoaa ensisijaisesti apuaan koulupudokkaille.
Kouluumme kuuluu myös vaikeammin vammaisille oppilaille suunnattu Paloahon yksikkö ja tietenkin vielä ihanat konsulttimme, jotka suhaavat autoillansa ympäri maakuntaa ja heruttavat erityisopetuksen ilosanomaa sen minkä kerkiävät. Kun Mualiman navalta mittaa 200 kilometrin säteen ja piirtää ympyrän, niin hahmottuu aika hyvä kuva siitä, kuinka isolla alueella konsulttimme operoivat. Koulumme tarjosi viime vuonna yhteensä 10 750 opiskelupäivää. Se luku kertoo ehkä parhaiten, minkälaisessa suuruusluokassa sairaalakoulumme tällä hetkellä toimii.
Mutta mikä se sairaalakoulu oikein on?
Lyhyesti sanottuna olemme koulu, joka tarjoaa opetusta Kuopion yliopistollisessa sairaalassa hoidettavina oleville oppilaille. Meillä on kuitenkin myös niin sanottuja polikliinisiä oppilaita, jotka käyvät koulussa omasta asuinpaikastaan käsin. Ja koska avuntarve on suuri, meidän konsultoivat erityisopettajat ja jalkautuvat ohjaajat operoivat sitten puolestaan tukea tarvitsevien oppilaiden omissa kouluissa.
“Kiinni on ja pyssyy”, sanoi entinen renki, kun hevostansa kengitti.
“ Eipä tahdo pysyä”, vastasi sairaalakoulun konsultti, kun oppilasta kouluun saatteli.
Tuoreimpien tilastojen mukaan meillä on Suomessa tällä hetkellä noin 4000 yläkoululaista, jotka eivät syystä tai toisesta käy koulussa. Nuoret eivät koe koulua mielekkääksi ja kouluun kiinnittymistä ei tapahdu kovinkaan hyvin.
Myös sairaalakoulun piirissä on luonnollisesti paljon oppilaita, joita koulunkäyminen ei syystä tai toisesta kiinnosta. Haasteena monesti on kouluun kiinnittyminen ja opiskelutaitojen puute. Yhtä lailla on oppilaita, joiden terveydentila on sellainen, että oppilaan rooli on koulussa vaikeaa ottaa. Näiden oppilaiden kanssa yritämme vahvistaa oppilaan roolia ja kiinnittää häntä koulumaailmaan tarjoamalla korjaavia ja korvaavia koulukokemuksia.
Toisaalta meillä on oppilaita, joilla on isoja psyykkisiä tai somaattisia haasteita. Näille oppilaille on jopa välillä vapauttavaa unohtaa kliiniset murheensa ja tulla kouluun oppilaan, ei potilaan roolissa. Sairaalakoulu edustaa näille nuorille arkea ja normaaliutta. Toisin sanoen sairaalassa sairastetaan ja koulussa ollaan oppilaana. Tämä ei ole niinkään työnrajaamista, vaan oppilaan normaliteetin voimakasta tukemista.
Vuorovaikutusprosessi
Olin aktiivisen tenniskesäni jälkeen innoissani, kun katselin syksyn ensimmäisen veso-koulutuksemme ohjelmaa. Avekki-koulutusta. Mahtavaa, ajattelin. Kerrankin aktiivista tekemistä, eikä pelkkiä kalvosulkeisia. Niinpä pakkasin painitrikoot, sekä vartaloöljyn kannettavan tietokoneen tilalle reppuun ja suuntasin koululle. Nyt ratkaistaisiin Alavan koulun painimestaruus. Ajattelin olevani kevyessä raskaassa sarjassa vahvoilla.
Me olemme koulussamme siitä onnellisessa asemassa, että saamme turvallisuuskoulutusta säännöllisesti. Painimaan emme kesän jälkeen harmikseni kuitenkaan ryhtyneet, vaan kertailimme tuttuja pääprinsiippejä, ennakointi, läsnäolo ja suunnitelmallisuus. Ja niinhän se on. Painimaan tarvitsee harvoin ryhtyä, kun työyhteisön jokainen osallinen on tarkasti perillä turvallisuussuunnitelmasta ja jaksaa toteuttaa tuttuja turvallisuutta luovia rutiineja päivästä toiseen.
Veso- koulutuksessa erään konsultoivan erityisopettajamme toimesta esille nousi pitkähkö yhdyssana, vuorovaikutusprosessi. Sanaa voi tarkastella monesta kulmasta ja monessa kontekstissa, mutta koulujen pyörähdettyä taas käyntiin, on se ympäri Suomen maan hyvinkin ajankohtainen. Kesän jälkeen on hyvä mahdollisuus olla aidosti kiinnostunut niiden vanhojenkin oppilaiden tavoista oppia ja elää. Etenkin niiden haastavien oppilaiden kanssa on hyvä lähteä liikkeelle Tabula rasana.
Kohdata oppija, kuten ei olisi häntä koskaan tavannutkaan. Antaa vuorovaikutusprosessin molemmille osapuolille aito uusi mahdollisuus. Ihmiset kun kasvavat ja kehittyvät koko ajan. Harva haistattelee enää viisikymppisenä. Nykäsen Matti oli erittäin viisas mies ymmärtäessään, että jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Miksi emme siis antaisi loman jälkeen itsellemme ja toisillemme aitoa mahdollisuutta tutustua uudelleen toisiimme?
Elämässä on hyvä olla tietoa, mutta vain kykymme olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa erottaa meidät tekoälystä. Se on ihmiskunnan ainut kilpailuvaltti tulevaisuudessa. Aivomme ovat rakentuneet siten, että pakkaamme uutta tietoa aina vanhan päälle, sitä muokaten. Oppilaiden kohtaamisessa tämä prosessi kannattaa tietoisesti painaa taka-alalle ja olla aidon kiinnostunut vuorovaikutusprosessin vastapuolesta, sekä siitä minkälainen ajatteleva yksilö vastapuolella sillä hetkellä on.
Elämä heittelee meitä kaikkia, myös lapsia ja nuoria. Tämä on meidän hyvä muistaa. Jokainen oppija tekee parhaansa niillä voimavaroilla, jotka hänellä sillä hetkellä on, eivätkä nämä voimavarat ole kaikkina 190 opiskelupäivänä samat. Sairaalakoulussa törmäämme usein oppijoihin, joiden kanssa vuorovaikutusprosessin rakentamisen saa aloittaa uudestaan jokaisena aamuna. Joidenkin kanssa luottamus pitää rakentaa tunnin tai jopa 15 minuutin välein.
Eräs noheva konsulttimme rakensi mennä vuosina käyttöömme kaavion, joka kohtaamisprosessissa on hyvä pitää tausta-ajatuksena.
- Kohdataan oppilas
- Vahvistetaan oppilasta
- Harjoitellaan asioita yhdessä(myös niitä vaikeita asioita)
- Mennään yhdessä kohti tulevaa koulua / omaa koulua
Arjen aherruksessa me opettajat hyppäämme usein helposti kohtaan kolme, vaikka etenkin haastavasti käyttäytyvät oppilaat tarvitsevat ennen kaikkea kohtia 1 ja 2, jossa oppilaan ympärille muodostetaan turva-alue. Oppiminen kun on tunnetusti äärimmäisen hankalaa, jos ei ole turvan tunnetta. Näin ainakin muistelisin opiskeluaikoina 90-luvulla tutuksi tulleesta Maslowin tarvehierarkiasta.
Oppijat ovat erilaisia ja meidän erityisopettajien tehtävä on tunnistaa kunkin oppijan erityispiirteet. Se miten kuvaamme itsellemme mahdollisuutta rakentaa vuorovaikutusprosessia oppilaan kanssa on kaiken keskiössä. Ajattelemmeko, että meidän pitää kohdata oppilas yhä uudelleen vai, että saamme kohdata hänet yhä uudelleen. Kun kiinnostuu ihmisestä, ei hänen erilaisuuteensa ole enää kuormittavaa tai ongelmallista, vaan mielenkiintoista. Ja kun mielenkiinto herää jotain asiaa kohtaan, on vain taivas rajana. Myös koulumaailmassa.
Kirjoittaja on Alavan koulun opettaja ja freelancer- toimittaja, joka sai tehtäväkseen reksiltä koota koulumme kuulumisia yhteen. Ja silleenhän sitä mennään, kuten reksi määrää. Syyskuussa tulee sitten lisää. Tarkemmin sanottuna 29.9.2023.
Ihanaa syksyä kaikkiin Suomen kouluihin toivoo Alavan koulun väki.
